Kerron sinulle jotain hyvää

Nyt kerron sinulle jotain hyvää. Jos  haluat lukea jotain käsittämättömän mukaansatempaavaa,  on tähän tarpeeseen olemassa oiva kirja, Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Kirja kertoo neliraajahalvautuneesta Willistä ja hänen henkilökohtaisesta avustajastaan Louisasta. Willillä ei ole elämänhaluja, ja avustaja palkataan osin siksikin, että hän ei pystyisi tekemään itselleen mitään. Lou ei ole todellakaan kaavaillut itselleen tämänkaltaista työtä, mutta pakkotilanteessa on työvoimatoimistosta otettava mitä saa. Lähtötilanne ei siis ole helppo kummallekaan.

Will ja Lou ovat heti alusta alkaen kiinnostavia ihmisiä. Kun kirjaa alkoi lukea, ei sitä halunnut päästää käsistään. Koulutuspäiväkin parin minuutin junamatkan päässä tuntui hieman harmilliselta, kun kirjaa ei noin lyhyelle työmatkalle kertakaikkiaan kannattanut ottaa mukaan. Will on viettänyt ennen hänet halvaannuttanutta onnettomuutta liikkuvaa ja railakasta elämää, eikä hän nyt 35-vuotiaana neljä vuotta onnettomuuden jälkeen näe elämässään mitään hyvää. Avuttomuus ei ole häntä varten. 28-vuotias Lou puolestaan on ollut tyytyväinen pieniin ympyröihin ja jopa jämähtämiseensä pikkukaupunkiin, joskin taustalla on pelkoja ja vaihtoehtojen puutetta. Will on rikas, Lou tilanteessa, jossa joutuu elättämään perhettään.

Lou yrittää kaikin keinoin saada Willin näkemään elämässään jotain hyvääkin ja löytämään ne mahdollisuudet, jotka vammautuneenakin ovat ulottuvilla. Lou jopa käy "tetrojen" keskustelupalstalla hakemassa oppia nimimerkillä "Pörriäinen". Will puolestaan ottaa tehtäväkseen Loun elämänpiirin laajentamisen, tämän rohkaisemisen tarttumaan kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita Will näkee Louisan hukkaavan. Willillä on tähän rahaakin käytettävissään. Kumpikin haastaa ja patistaa toistaan. Itse mietin, että ei Willinkään entinen vauhdikas elämä olisi kaikkia varten, ja on hyväkin osata olla vähään tyytyväinen. Mutta itse tehdyt, kuvitellut rajoitukset pitäisi osata romuttaa. Tyytyminen ei saa tarkoittaa tyytymättömyyttä, mahdollisuuksien hyödyntäminen ei saa tarkoittaa hampaat irvessä suorittamista.

Mutta; kirja on myös rakkaustarina. Ehkä kaikista tärkein asia kirjassa on rakkaus. Mutta mitä rakkaus missäkin tilanteessa tarkoittaa, siinäkin on oppimista.

Tämän kirjan jälkeen en ole vielä pystynyt aloittamaan uutta kirjaa. Will ja Lou ovat vahvasti mielessä, kirja oli melkoinen elämys. Ei tällaisia kirjoja voisikaan koko ajan lukea ja seuraavaksi otankin vuoroon jotain varmuudella huomattavasti vähemmän tunteisiin vetoavaa eli uusimman Vish Purin..!

Lukupäiväkirjaa (romantiikkaa!)

Nyt on lukupäiväkirjassa lähinnä romanttista viihdekirjallisuutta. Tämä yllättää itsenikin, ehkä olen kaivannut jotain romantiikkaa ja lämpöä ankeahkon syksyn piristykseksi.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Olen aiemmin lukenut Nicolas Barreaun kirjan Rakkausromaanin resepti, ja muistelen pitäneeni siitä. En kuitenkaan suoralta kädeltä muista, mitä kyseisessä kirjassa tapahtui. Mutta mielikuva kirjasta on ehdottoman positiivinen. Tuo mielikuva kannatteli pitkään tämän Pieni elokuvateatteri Pariisissa -kirjan lukemista. Kirja oli nimittäin suoraan sanoen aika tylsä. Pienen taide-elokuvateatterin pitäjä Alain Bonnard ihastuu keskiviikkoillan romanttisten elokuvien näytöksissä käyvään punatakkiseen tyttöön. Viimein hän rohkaistuu, ja pyytää tyttöä elokuvan jälkeen ulos. Tunteet  ovat puolin ja toisin hyvin voimakkaita, ja illasta tulee ikimuistoinen. He sopivat tapaavansa jälleen seuraavana keskiviikkona vaihtamatta puhelinnumeroita, ja ilman, että Alain tietää tytön sukunimeä tai työpaikkaa. Tyttö ei tulekaan tapaamiseen, ja vaikka Alainin elämässä tapahtuu tuolla haavaa paljon - hänen elokuvateatterinsa pääsee kuuluisan ohjaajan elokuvaan tapahtumapaikaksi - on Alain lohduton. Hän aloittaa epätoivoisen ajojahdin löytääkseen punatakkisen tyttönsä, Melanien. Kirjassa oli loppujen lopuksi melkoisen yllättäviäkin käänteitä, mutta mikään valtava lukuelämys tämä ei ollut. Kieltämättä kuitenkin vauhdikkaat tapahtumat kirjan loppupuolella korvasivat junnaavaa alkua. Kauniisti kirjoitettu kirja.


Kaari Utrio: Paperiprinssi
Pyysin syntymäpäivälahjaksi Kaari Utrion Paperiprinssiä, ja toiveeni toteutui. Kirja sijoittuu 1800-luvulle, ja tapahtumapaikkoina ovat paperiruukki ja ympäröivä pitäjä sekä Helsinki. Päähenkilöt ovat pitkä ja uljas Wilhelmine, joka työskentelee paperiruukilla ja ruukin omistaja Sebastian, joka palaa vammautuneena merikapteenina kotikonnuilleen ja ruukille, jolta hän on aikoinaan halunnut ehdottomasti pois. Wilhelmine ja Sebastian eivät suinkaan ihastu toisiinsa välittömästi, sillä välissä on vanhoja sukukaunoja ja muutoinkin hankalia sukulaisuussuhteita. Wilhelminen isä kuolee, ja naimaton nainen joutuu kodittomana sukulaisten helmoihin Helsinkiin, jossa hän kaipaa merkityksellistä työtä elämäänsä, ts. takaisin paperiruukille. Sebastiankin tulee Helsinkiin kuntoutumaan, ja varovaisesti virinnyt kiinnostus Wilmelminen ja Sebastianin välillä alkaa vallata enemmän tilaa. On aivan ihastuttavaa, miten kirjassa kuvataan juuri ihastumisen ja rakastumisen ensi vaiheita, kahden toisistaan kiinnostuneen ihmisen välisiä jännitteitä ja vaivihkaa luotuja katseita. Ihana ja positiivinen kirja rohkeinen ja määrätietoisine sankareineen!


Tuija Lehtinen: Armon aika
Tuija Lehtisen Armon aika -kirjassa farmaseutti Mona muuttaa sukunsa kotisijoille erottuaan miehestään ja menee töihin enonsa apteekkiin. Sukulaiset ovat omanlaisiaan, samoin apteekin asiakkaat. Ja romantiikkaa, tai ainakin seksiä kaivataan elämän piristykseksi. Olen tullut tosi vanhaksi - parasta antia tässä kirjassa olivat mielestäni apteekkityöympäristön kuvaukset. On mukavaa, että kirjailija tekee taustatyönsä huolella. Ja olihan se Monan elämään saapuva mies aika herkulliseksi kuvattu. Mutta noin muutoin aika mitäänsanomaton kirja, eikä Monan (tai kenenkään muunkaan kirjan henkilön) tunnelmiin samaistuminen omalla kohdalla onnistunut eivätkä heidän asiansa  muutoinkaan koskettaneet. Pidän kyllä useimmista Tuija Lehtisen kirjoista, mutta tämä ei oikein toiminut.

Hulluna juoksuun

On hienoa, että maailmassa on niin paljon kiinnostavia kirjoja. Mutta harmi se on siinä mielessä, että millään ei tahdo olla aikaa lukea suosikkikirjojaan uudestaan! Välillä näin vain täytyy lukemattomien kirjojen jonosta huolimatta tehdä. Nyt olen lukenut uudestaan yhden ehdottoman suosikkikirjani, jonka on kirjoittanut Miika Nousiainen ja jonka nimi on Maaninkavaara. Kirja on vuodelta 2009. Olen myös nähnyt Kansallisteatterissa elokuvasta tehdyn näytelmän. Mutta kirja, se on koskettava, hauska ja oivaltava. Tarina toimi toisellakin lukukerralla hienosti, vaikka muistinkin sisällön edelleen varsin hyvin - hyvät kirjat jättävät kestäviä muistijälkiä!


Maaninkavaaran päähenkilöt ovat koulun talonmies Martti Huttunen ja samassa koulussa yläastetta käyvä tytär, Heidi. Vaikka työkin on Martille tärkeää, ehdottomasti suurin asia Martin elämässä on suomalainen kestävyysjuoksu. Hän tietää ja muistaa anekdootit aina suomalaisen kestävyysjuoksun syntyajoilta saakka ja menestyneet juoksijat ovat hänen idoleitaan, joiden palvonta lähentelee uskontoa. Koko Huttusten perhe joutuu väkisinkin kestävyysjuoksun maailmaan mukaan. Romanttisiin hetkiin vaimon kanssa liittyy aina jokin kosketuspinta juoksuun, ja onhan Martti vienyt vaimonsa jopa kuokkavieraaksi Lasse Virenin häihin. Martti näkee kestävyysjuoksun nykytilan syyksi elämäntavan yleisen velttouden. Vain rankasti harjoittelemalla voi saavuttaa tuloksia.


Martti ei kuitenkaan juokse itse. Hän on aikoinaan saanut polvensa siihen kuntoon, että ei pysty enää juoksemaan. Mutta Martti valmentaa. Kirjan alku on traaginen. Martti on valmentanut lupaavaa poikaansa, joka hopeamitalin kera on saapumassa Tukholmasta juoksukisoista. Mutta poika ei saavu koskaan takaisin. Laivamatkan aikana poika katoaa, ja myöhemmin löytyy merestä tämän takki, jonka taskussa on juoksumitali. Isä menettää elämästään merkityksen. Pojan valmentaminen on ollut elämäntehtävä, joka häneltä vietiin pois. Tytär, Heidi, kokee myötätuntoa isäänsä kohtaan, ja tarjoutuu valmennettavaksi veljensä sijaan. Ja tästähän se hulluus alkaa.. Paljon kiteytyy jo Martti Huttusen lanseeraamaan harjoitteluohjeeseen "Muiden harrastus, meidän elämäntapa". Juoksulle on annettava kaikkensa. Onko Heidi siihen valmis? Miten käy koulun, ystävien ja juoksuun liittymättömien tulevaisuuden suunnitelmien?


Maaninkavaara on melkoinen tietopaketti suomalaisesta kestävyysjuoksusta. Mutta se on myös nuoren tytön kasvutarina, parisuhdetarina ja tarina fanaattisuudesta, koulukiusaamisesta ja elämän arvoista. Martti Huttusella voisi olla paljon yhteistä keskusteltavaa Mielensäpahoittajan kanssa. Maaninkavaaraa lukiessa naurattaa, surettaa ja pelottaa. Se on hyvin suomalainen kirja, joka saa myös miettimään sitä, mitä suomalainen menestys itselle tarkoittaa. Maaninkavaaraa ei voi liikaa kehua, tämä kirja on KLASSIKKO!

Lukupäiväkirjaa

Kaikista lukemistani kirjoista en tee tarkkaa selontekoa blogiini. Pyrin ne kuitenkin lukupäiväkirjanomaisesti mainitsemaan ja kertomaan niistä jotain. Lapsille lukemani kirjat eivät pääsääntöisesti sisälly lukupäiväkirjaan. Mutta välillä siis tulee tällaista lukupäiväkirjabloggausta.

Camilla Läckberg: Saarnaaja
Minulle on tärkeää lukea dekkarisarjat kronologisessa järjestyksessä. Camilla Läckbergin Erica Falck -sarjassa olen päässyt vasta toiseen kirjaan, Saarnaajaan. Erica on viimeisillään raskaana ja hänen poliisiavomiehensä selvittelee ahdistuksen vallassa nuoren tytön katoamista ja yhden tytön murhaa. Tapaukset yhdistyvät kahden kauan sitten kadonneen tytön jäännösten löytymiseen, ja poliisilla on huolena näin ollen todennäköisesti sarjamurhaaja. Rikosjuttu kirjassa on taitavasti laadittu, mutta myös muutoin elämänmeno kirjassa on mielenkiintoista luettavaa. Erica hoitelee myös taloonsa saapuneet täysihoitoa odottavat yllätysvieraat näppärästi matkoihinsa.. Pisteet Ericalle!

Seppo Saraspää: Ministerivierailu
Tätä kirjaa en olisi taatusti tullut lukeneeksi ilman lukupiirimme teemaa "vanhuus". Teemalukupiirissämme luemme nimittäin jokainen jonkin valittuun teemaan sopivan kirjan, emme kaikki samaa kirjaa (toki samojakin valintoja on tullut). Seppo Saraspään kirjassa Ministerivierailu vuodelta 2014 päälle 80-vuotias eversti evp joutuu palvelutaloon aiheutettuaan rivitaloasunnossaan tulipalon. Kirjassa tulevat hyvin esille vanhan miehen suurelta osin menneisyyteen kohdistuvat ajatukset siitä, miten elämää on tullut elettyä ja mitkä elämänpolun vaiheista harmittavat. Nykyhetkessä pitävät kuitenkin kiinni palvelutalon tapahtumat ja ystävystyminen yhden hoitajan pojan kanssa. Omaan poikaan on vaikea suhde. Kirja on yllättävän hauska, mutta saa miettimään jälleen kerran vanhustenhoidon tilaa ja sitä, kuinka tärkeää olisi pystyä varmistamaan kaikille arvokas ja elämäntäyteinen aika myös vanhuksena.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Kuolema ei ole lasten leikkiä on Alan Bradleyn Flavia de Lucesta kertovan dekkarisarjan toinen kirja. Yksitoistavuotias päähenkilö asuu vanhassa kartanossa postimerkkeilyä harrastavan leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa. Flavia on äärettömän utelias ja vähän röyhkeäkin pieni nuuskija, ja hän selvitti tässä kirjassa nukkemestarin kuolemaan johtaneita tapahtumia. Myös vuosia sitten kuolleen pikku pojan tapaus nousi eteen uudelleen tapausta selvitettäessä. Flavia on pelottavan älykäs ja pelottavan taitava myrkkyjen kanssa. Kahdessa lukemassani kirjassa on ollut toki kiinnostava juoni, mutta myös mennyt englantilainen maailma on viehättänyt. Iso kartano, jossa Flavia asuu, ja pieni maalaiskylä tutuksi tulevine henkilöhahmoineen ovat osa kirjan mielenkiintoista kokonaisuutta. Kolmas kirja on jo ilmestynyt suomeksi...

Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus 
Andrew Nicollin kirjassa Rouva Agathen rakkaus on todella houkutteleva takakansiteksti. Kirjan luvataan olevan vanhanajan rakkaustarina, jossa on ripaus jos kaksikin taikaa, ja lisäksi kirjan kerrotaan vielä valitun Skotlannissa vuoden 2008 parhaaksi romaaniksi. Kyllähän kirja hyvä oli, mielenkiintoinen ja tunteellinen, hyvän ja oikea merkityksiä puntaroiva. Pormestarin rakastuminen naimisissa olevaan sihteeriinsä ei ollut yksinkertainen juttu. Mutta kirja tuntui myös hyvin selkeästi miehen kirjoittamalta runsaine naisellisiin muotoihin kohdistuvine ylistyksineen. Ulkonäöllä oli rakastumisessa hyvin keskeinen asema. Jollain tavalla kirja oli jopa sovinistinen. Agathe oli hieman naivi ja lihallisten himojen vietävissä, himokkuudessaan miehinen unelma. Toisaalta kirja halusi myös opettaa, että rakkautta ei ole koskaan maailmassa liikaa ja sitä on arvostettava kaikissa sen ilmenismuodoissaan. Puhdastakin rakkautta löytyi. Vaikka kirja ei ollut niin hieno tarina kuin odotin, oli se kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

"Mitä se seksi oikein on?"

Minulla on 7-vuotias poika ja 5-vuotias tyttö. Viime keväänä, kun poika oli vielä ekalla, jysähti eteen kysymykset siitä, mitä seksi on ja kuuluvatko ne tissitkin siihen seksiin ja miten ne vauvat oikein saavat alkunsa. En ollut lainkaan valmistautunut aihepiirin käsittelyyn vielä tässä vaiheessa, kuvittelin menevän vielä monta vuotta, mutta kun iltapäiväkerhossa oli yhden pojan kännykästä katseltu aikuisviihdettä, niin teema oli pakko ottaa esille, jotta käsitykset eivät jäisi ihan vääristyneiksi.

Kävin kirjastossa lainaamassa Katerina Janouchin kirjoittaman ja Mervi Lindmanin kuvittaman kirjan "Mistä on pienet vauvat tehty?" vuodelta 2004. Siiri-kirjoista tutun piirtäjän kuvitustapa teki tästäkin kirjasta aiheesta huolimatta helposti lähestyttävän ja lapsia kiinnostavan. Kun metakka iltapäiväkerhon tapahtumista oli käsitelty, kävi kuitenkin niin, että aiheesta ei haluttu heti keskustella ja kirjakin jäi pinoon odottelemaan vain maininnalla, että se voidaan sitten lukea milloin haluat... Meni pari kuukautta. Sitten poikani yhtäkkiä pyysi, että lukisin kirjan hänelle iltasaduksi. Tuolloin pikkusisko oli jo nukahtanut, joten hän ei ollut kuulolla.

Kirja lähtee liikkeelle ihan siitä, että on ihmisiä, jotka haluavat äidiksi ja isäksi, ja kuinka he sitten löytävät toisensa. Kun päästiin rakasteluun, jota joidenkin todettiin kutsuvan myös seksiksi, sain lukemiseen yllättäviä näytelmällisiä tehosteita. Poika alkoi tehdä lanneliikkeitä ja huokailla. Itsekseni mietin yrittäessäni pitää pokkaa, että tälle kaverille kirja tuli hieman liian myöhään, joskin asiallinen ja helposti ymmärrettävä tapa esittää asiat toimi kuitenkin hyvin. Ja seuraavilla lukukerroilla esittävää osuutta ei onneksi enää yritettykään tuputtaa.

Päätin lukea kirjan myös 5-vuotiaalle, joka myös innostui siitä kovin. Kirjasta tuli meidän perheessä joksikin aikaa suoranainen suursuosikki, jota piti lukea vähän väliä. Tytärtä kiinnosti kovasti, miten vauva eleli äidin vatsassa ja toki sitten se vauvan alulle laittokin. Yritin usein lukea sen vähän hiljemmalla äänellä, mutta asiaan tartuttiin tiukasti ja pyydettiin tarkennusta.
- Siis miten se vauvan siemen meni sinne äidin vatsaan?
- Luin sen kyllä. Se oli se pippelijuttu, vastasin.
- Yäk! totesi tytär.
Tämän jälkeen tyttö myös kävi tivaamassa sekä minulta että isältään, miltä se vauvan alulle laittaminen tuntui.
- Tuntuiko se kivalta? Tuntuiko? Ne ei varmasti..! tyttö nauraa rätkätti varmana kieltävästä vastauksesta.
Mitäpä noita juttuja oikomaan. Asiat selvinnevät tarkemmin aikanaan.

Kaikista kirjan synnyttämistä kiusallisista kysymyksistä huolimatta toteaisin, että tämä kirja johdatti aiheeseen mukavasti ja siten, että konservatiivisempikin aikuinen selviää tilanteesta kunnialla. Kirja oli riittävän perusteellinen, joskin kummallekin lapselle jäi varmasti asiasta omanlaisensa käsitys, mutta toivon mukaan pahimmat ylilyönnit saatiin putsattua ainakin 7-vuotiaan ajatuksista pois. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille vanhemmille, joille näistä asioista puhuminen ei helppoa ja jotka eivät kaipaa mitään räväkkää esitystapaa. Asiallinen ja lämmin kirja!