Finlandiansa ansainnut

Minä luen vähemmän mitään klassikkoja tai palkintoja saanutta kirjallisuutta. Nyt kuulin niin paljon kehuja Jussi Valtosen vuoden 2014 Finlandialla palkitusta kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät, että minun täytyi lainata se kirjastosta. Kirja on massiivinen jo ulkoisestikin, 557 sivua. Mutta henkisenä kokemuksena se oli tätäkin suurempi.

Kirja on monitasoinen ja lukijasta riippuu, mitkä asiat sieltä nousevat keskeisimpinä esiin. Kirjan voi katsoa olevan isättömän pojan kasvutarina, jossa äidin katkeruus perheensä jättänyttä miestä kohtaan pilaa osin pojan mahdollisuudet luoda isäänsä mitään suhdetta. Äiti ei mustamaalaa tai mollaa, mutta hienovaraisesti ja ehkä osin tiedostamattaan toimien  lisää rivien väliin sijoittamillaan kannanotoilla etäisyyttä pojan ja tämän isän välillä.

Kirja kertoo myös tulevaisuuden elektroniikan mahdollisuuksista. Jos tänä päivänä tuntuu siltä, että ihmiset ovat riippuvaisia puhelimistaan ja muusta viihde-elektroniikasta, niin tätä riippuvuutta kehitellään ihan uudelle tasolle. Uuden ajan kokemuslaite "lukee ajatuksia" ja koukuttaa vahvasti.

Vahvin tarina kirjassa liittyy ihmisten mielipiteisiin ja käsityksiin, ja erityisesti siihen, mihin tietoon nämä pohjautuvat. Ihmiset eivät halua ymmärtää tai useinkaan edes kuulla itselleen vieraista tai vastakkaisista käsityksistä vaan etsivät vain sitä tietoa, joka tukee jo olemassaolevaa maailmankuvaa. Kirja osoittaa karmaisevalla tavalla, minkälaisiin tilanteisiin ajaudutaan, kun asioita ei oikeasti edes selvitetä. Totutut tavat ja mukavuusalueella pysyminen eivät useinkaan edesauta yhteiskunnallista kehitystä.

Raha ja valta, niitä käsitellään myös. Kaupalliset voimat tunkeutuvat kaikkialle, eikä puhdasta tietoa / tiedettä enää ole. Lain taakse piiloudutaan, kun moraalista vastuuta ei haluta kantaa. Mikä on oikein? Mitä kukin on oman totuutensa takia valmis tekemään? Kirjassa myös kysytään, mikä on kenellekin enää pyhää.

Minä koin kyllä kirjaa lukiessani joitakin omantunnon pistoksia. Omia ajatusmalleja ja omaa käytöstä tulisi haastaa enemmän. Tänä päivänä vallalla oleva itsensä toteuttamisen ylistys ei ehkä niinkään ohjaa etsimään totuutta ja oikeita tapoja, vaan lähinä itselle parhaiten sopivia tapoja ja ajatusmalleja. Mutta jos edes jotain opin Valtosen hienosta kirjasta, olen kiitollinen.

Tästä kirjasta tuli myös puhuttua paljon työpaikalla. Aika moni oli kirjan jo lukenut ja moni innostui keskustelujen perusteella sen vielä lukemaan.   Jo monien erilaisten kirjasta heränneiden ajastusten määrä osoittaa, että kyseessä ei ole mikään turha kirja.

Muita viime aikoina luettuja kirjoja:

David Nicholls Yhtä matkaa. (Eräänlainen erokirja. Tämä todistaa, että "miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta", ainakin parisuhdekeskustelujen kannalta. Pariskunnan mies ja nainen kokivat yhteisen tilanteen hyvin eri tavoin.)

Kristina Ohlsson:Tuhatkaunot. (huima dekkari, ihmissalakuljetusta, pakolaiskysymyksiä)

Christian Rönnbacka: Kylmä syli. (Aloitin kirjan vähän jännityksellä, koska sarjan edellinen kirja oli pilattu ala-arvoisella huumorilla ja päähenkilön seksistisillä letkauksilla, mutta tässä ei ollut niin pahoja ylilyöntejä. )

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho. Viimeinen osa ja onnistunut päätös Ehtoolehto-sarjalle. Lähes satavuotiaissa on vielä yllättävää potkua ja vanhustenhoidon digitalisointi kohtaa yllättäviä hankaluuksia.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Poikani lukee parhaillaan tätä kirjaa luku / viikko -periaattella, ja minä samalla päätin verestää muistot ja lukea sen myös..! Kyllä Potterit on vaan hyviä!

Kirja kuin keskustelu ystävän kanssa

Nappasin kirjaston suosittelemien kirjojen joukosta mukaani Tittamari Marttisen aikuisille suunnatun kirjan Nainen joka söi napoleonin. Hyvin pian kirjaa lukiessa selvisi, että tämä on niitä kirjoja, jotka haluaa myös omistaa, ja tilasin verkkokirjakaupasta itselleni ihan oman kappaleen. Kirja on myös oiva lahjakirja, ja siihenkin tarkoitukseen olen jo hankkinut pari kappaletta..!

Kirja lupaa jo kannessa olevansa arjen ilojen ylistys, ja se pitää todellakin paikkaansa. Oman tärkeän arvonsa saavat esimerkiksi pienet nautinnot, arjen estetiikka ja hullujen juttujen tekeminen. Marttinen jakaa lukijoille omia nautintojaan ja saa lukijan kuin vahingossa miettimään omaa suhdettaan esiteltyihin arjen iloihin; myötäilemään, olemaan eri mieltä ja innostumaan sekä tuomaan käynnissä olevaan "keskusteluun" omia ehdotuksiaan.

Hotellissa yöpyminen on yksi niitä kirjan iloja, josta erityisesti itsekin nautin. Minä RAKASTAN Scandic Friends -kanta-asiakasohjelmaa, joka tuo hotelliyöpymisiin lisähohtoa ja alennukset ovat hyviä. Mutta myönnän olevani niitä ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan tyhjentää huoneen minibaaria elämästä nauttiessaan. Hädin tuskin olen joskus voinut ottaa sieltä jotain.

Marttinen toteaa, että ei ole samantekevää, millaisesta mukista kahvinsa juo. Olen ihan samaa mieltä, vaikkakaan en juo kahvia. Sanoisin myös mielelläni, että mukeja ei voi koskaan olla liikaa, mutta nyt ovat tulleet kaapin ovet vastaan. Majakkamukit, muumimukit, eriväriset teemamukit - kaikille on hetkensä. Uusin iloni on sitruunankeltainen Kastehelmi-juomalasi, josta vesi maistuu erityisen raikkaalta, ja jonka viileä pinta koholla olevine pisaroineen on kädellekin tervetullut kosketus. Arjen kauniisiin esineisiin kannattaa panostaa, sillä niistä saa todellakin iloa koko ajan.

Kirja kannustaa olemaan rohkea. Uusia harrastuksia voi aloittaa muulloinkin kuin nuorena, ja elämyksille kannattaa olla avoin. Kulttuuria, urheilua, matkustamista, päiväunia ja kahviloita.. mikä onkaan sinun juttusi? Marttinen meloo, pulahtaa avantoon, luistelee ja ulkoilee. Minä puolestani pidän uimahalleista ja joogaamisesta, mutta inhoan, siis inhoan, luistelemista!

Herkuttelu saa kirjassa ansaittua ylistystä. Kuohuviini, suklaa, leivokset, kahvit, hyvä ruoka - ne ovat arjen iloja jos mitkä! Minä hehkutan mielelläni vihreää teeta, chilisuklaata ja grillimakkaroita sinappitujauksen kera, ja yritän ajatella, että vyötärölle kertyneet kilot ovat osoitus siitä, että osaan nauttia elämästä, vaikka välillä nautinto kääntyykin itseinhoksi.

Marttisen kirja on ehdottomasti positiivinen. Mutta ei sellainen yltiöpositiivinen ja teeskentelevä, mikä voisi alkaa jo helposti ärsyttää. Kirjassa myös todetaan, että välillä kaikki on syvältä, ja siitäkin tunteesta voi ottaa ilon irti. Harmituksellekin on aikansa.

Lapset, ystävät, rakastetut, kaikki tärkeät läheiset muistetaan myös kirjassa. Heiltä on saatu pieniä lahjoja ja heille on myös hankittu niitä, lämmöllä ja ajatuksella. Annan pian tämän kirjan lahjaksi ystävälleni, joka täyttää 50 vuotta. Ja annoin sen jo ystävälleni, joka joutui läpikäymään ikävän leikkauksen. Tämä kirja on enemmän kuin kirja-  se on keskustelu ja lämmin halaus. Ja aivan ehdottomasti arjen ilo!

Muita viime aikoina luettuja kirjoja:

Claire Dederer: Elämäni asennot (melkoisen tylsä ja ärsyttävällä tavalla amerikkalainen)
Minna Eväsoja: Melkein geisha (mielenkiintoista luettavaa Japani-teemasta)
Kristina Ohlsson: Nukketalo (sopivan karmea dekkari)
Janet Evanovich: Yhdestoista hetki (hauska)
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (suomalainen klassikko, kannattaa lukea)
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta (ihana pieni kirja, suosittelen!)
Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito (hyvän mielen kirja)
Kaarina Davis: Toisinnäkijän päiväkirja (oikein hyvä, herättää ajatuksia)
Hjorth & Rosenfeldt: Mykkä tyttö (oiva dekkari)
ja tietysti Kaari Utrion epookkiromaaneja uusintoina!

Muumimarinaa

Meidän perheessä ei olla mitään erityisiä muumifaneja. Tykätään, mutta ei nyt mitenkään villisti. Toki tee maistuu hyvältä muumimukista. Meillä on myös kaikki Riina ja Sami Kaarlan ihanat muumeista kertovat luukkukirjat, ja Ilta saapuu Muumilaaksoon -sarjan satukirjat. Nuo Ilta saapuu Muumilaaksoon -kirjat ovat meillä eräänlaisia reissukirjoja, ne ovat pieniä ja kevyitä, ja sisältävät kuitenkin monta mukavaa tarinaa. Ja tarinat ovat kieltämättä oivallisia juuri iltasaduiksi. Joulun alla ostin Ilta saapuu Muumilaakson -sarjan uutuuden, Juha Ruusuvuoren kirjoittaman kuuden tarinan kirjasen Seikkailujen Muumilaakso. Ja tästä on nyt hieman maristava. Kirja poikkeaa linjasta!

Olen ymmärtänyt, että siihen on aika tarkat säännöt, kuinka muiden kirjailijoiden on Tove Janssonin hahmoista kirjoitettava. En nyt sitten tiedä, rikkooko Seikkailujen Muumilaakso näitä sääntöjä, todennäköisesti ei, mutta minulle kirja näyttäytyi erilaisena kuin sarjan aiemmat kirjat. Teenpä nyt ihan kolmen kohdan listan minua kouhuttaneista asioista...

1) Muumit juovat kahvia. KAHVIA! Kahvi ei kertakaikkisesti sovi muumeille, ei edes nokipannukahvi muumimaisella retkellä.

2) Muumipappa toteaa muistelleessaan menneitä, että kun hän oli lähdössä purjehtimaan saareen Muumimamman kanssa, hän havaitsi tuulen olevan nousemassa, mikä tarkoittaisi, että hän joutuisi jäämään Muumimamman kanssa saareen myrskyn vangeiksi, ja sehän olisi Muumipapan mielestä parasta koko retkessä. Minä EN halua joutua miettimään, mitä Muumipapalla oli taka-ajatuksena, kun hän vie pahaa-aavistamattoman Muumimamman purjehtimaan saareen, josta ei sitten päästääkään yöksi kotiin. Näistä jutuista en tosiaan halua tietää mitään.

3) Haisulin ilkeän käytöksen taustoja avataan. Kirjassa todetaan, että Haisuli pilasi toisten leikkiä, koska halusi tosiasiassa itse mukaan ja valehteli, koska ei ollut lapsuudessaan oppinut rehellisyyden merkitystä. Ja kirjassa Haisuli jopa itki liikutuksesta saatuaan lahjan. Sinänsä tämä kaikki on tietysti ihanan opettavaista, mutta jotenkin outoa silti. Haisuli aina ollut Haisuli, ei siinä ole tavattu pohtia, miksi hän nyt on sellainen. Eikä Haisuli ole myöskään muuttunut toisenlaiseksi. Mitäs sitten tehdään, jos Haisuli ryhtyy täysin kiltiksi!?

Lapset eivät kiinnittäneet näihin edellä mainittuihin asioihin mitään huomiota, joten kohderyhmän mielestä mitään ongelmaa ei liene ole. Mutta iltasadun lukijaa häiritsi kovasti..!

Vuodenvaihteen lukupäiväkirjaa

Tarquin Hall: Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus
Tämä on jo neljäs suomennettu Vish Puri -dekkari. Kirjoissa itserakas yksityisetsivä Vish Puri ratkoo rikoksia, ja tämän harmiksi niitä ratkoo toisinaan myös hänen iäkäs äitinsä, vaikka perheeseen pitäisi mahtua vain yksi yksityisetsivä. Kirjojen merkittävää antia on Intian kuvaus, se on mielenkiintoista luettavaa. Ihmispaljous ja kova, kuuma aurinko antavat kirjoille ihan oman sävynsä. Mutta kyllä rikostapauksissakin riittää kiemuroita, välillä on suorastaan vaikea pysyä mukana. Lahjontaa, petoksia, järjestettyjä avioliittoja ja niistä pakenemista, kastijaon armottomuutta.. huh!

Kaari Utrio: Ruma kreivitär ja  Ilkeät sisarpuolet
Minulla on meneillään Utrio-buumi. Paperiprinssin jälkeen luin uudelleen hyllystäni löytyvän Ruman kreivittären. Joululahjaksi tahdoin myös jo aiemmin lukemani Utrion kirjan Ilkeät sisarpuolet, ja epookkiromaanien uudelleen lukeminen jatkuu... On äärimmäisen nautittavaa lukea viihdyttävä rakkausromaani, joka sisältää myös runsaasti asiaa, ja niin mielenkiintoisella tavalla, että historia ja asiasisältö ovat suuri osa kirjan viehätystä. Rumassa kreivittäressä ovat päähenkilöinä tupakkatehtailija Anton Wendel ja aatelinen vanhapiika Julia Gyllenfalk. Julia on saanut sukulaiseltaan pilkkanimen "Ruma kreivitär", ja vaatteista ja ulkonäöstään piittaamaton Julia lisää edesottamuksillaan vain lisää vettä myllyyn. Julia on joutunut ottamaan peluri-isänsä romahtamaisillaan olevassa talossa vastuun taloudenpidosta, ja tehtailijaa puolestaan katsovat monet alaspäin hänen syntyperänsä takia. Julia ja Anton ystävystyvät, ja tämä ystävyys osoittautuu kummallekin yllättävänkin tärkeäksi monimutkaisen arjen kiemuroissa.

Ilkeät sisarpuolet -kirja on mielestäni eräänlainen itsenäisten ja rohkeiden naisten ylistys. Tuolloin elettiin aikaa, jolloin naimaton nainen ei saanut itse edes hallita omaisuuttaan, vaan asiat hoidettiin holhoojan kautta. Ja avioliitossa koko omaisuus siirtyi aviomiehen hallintaan. Kirjan päähenkilöt ovat Matilda, joka haluaa perustaa naisopiston edistääkseen naisten koulutusta, Julia, joka haluaa kyllä avioitua, mutta vain rakastamansa miehen kanssa, ja Beata, joka puolestaan näkee avioliiton keinoksi saavuttaa haluamansa asema ja arvostus, rakkaudesta viis. Kirjassa koetaan Turun palo, muutetaan Helsinkiin ja edistytään tavoitteissa..

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!
Ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin kirja Kakkua, kiitos! sijoittuu vanhusten palvelutaloon ja on siinä mielessä samantyyppinen suomalaisen Ehtoolehto-sarjan kanssa, että näissä tuodaan esille vanhustenhoidon nykypäivää epäkohtineen. Mutta Kakkua, kiitos! on siinä mielessä rajumpi versio, että tässä vanhukset alkavat tehdä rikoksia päästäkseen palvelutalosta vankilaan, koska vankilassa heillä olisi paremmat olot?! Suomennoksen kaksimerkityksinen otsikko avautui minulle varsin myöhäisessä vaiheessa, hidas kun olen. Vanhukset arvostivat kyllä kovasti pullaa iltapäiväkahviaikaan, mutta heidän tavoitteenaan oli saada kunnon kakku sopivan pahoista rötöksistä. Vauhtia piisaa, ja välillä juonenkehittely kärsii, kun kirjassa sännätään tapahtumasta toiseen, mutta kyllähän kirja hyvä oli. Jatko-osakin on jo ilmestynyt.

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Ostin Kristiina Bruunin kirjan Kaikki mikä on sinun itselleni joululahjaksi ihan kirjan kauneuden ja kiinnostavan takakansitekstin tähden. Kirjassa on kukikas kansi ja kultaisia kirjaimia, ja takakannessa esitellään kolme mielenkiintoista henkilöä, suomalainen Anna, ja bangladeshiläiset Taslima ja Delwar, joiden elämien luvattiin kietouvat yhteen. Mitään en ollut Bruunin esikoisteoksesta aiemmin kuullut, mutta niin vain käärin sen itselleni joulupakettiin. Kirjassa Anna lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan, ja tavoitteena ovat kiinnostava ura ja amerikkalainen aviomies. Rakastuminen bangladeshilaiseen mieheen tuo tavallaan mutkia matkaan. Kun lähdetään Bangladeshiin, kulttuuriset erot tulevat hyvin esille, ja suomalaiselle maan ihmispaljous, sukujen rönsyilevä runsaus ja kulttuurista ja erilaisista vaaroista aiheutut rajoitukset ovat kova pala. Delwar on kirjassa eräänlainen tarkkailija, joka pohtii suomalaisnaisen pärjäämistä omasta kulttuuristaan käsin, ja Taslimasta tulee Annan ystävä, ja molemmat tukevat toisiaan. Pidin kirjasta todella paljon, ihmiset kasvoivat ja voimaantuivat. Siitä sai lukijakin jotain itselleen.

Liza Marklund: Rautaveri
Haikeana totean, että Rautaveri oli sitten viimeinen Marklundin Annika Bengtzon -dekkari. Kirjassa solmitaan hienosti monet kirjoissa vuosia kulkeneet langat yhteen ja annetaan sarjalle hyvä päätös. Kirjassa teemana on Annikan siskon katoaminen ja sarjamurhaajaksi epäillyn miehen oikeudenkäynti. Annikan ex-miehen touhuilu jäi kirjassa kuitenkin sellaiseen vaiheeseen, että sitä jäi miettimään, aikooko kirjailija vielä jatkaa tästä kirjoittamista, mitä kautta Annikasta ja tämän uusperheestäkin vielä kuultaisiin. Oli myös hienoa, että kirjailija paransi kirjassa Annikan sielun haavoja - nyt lukijan ei tarvitse miettiä, kuinka Annika jatkossa pärjää, sillä kyllä hän pärjää!